"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."
"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillä lienee ollut pesä."
"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?"
"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jälleen."
"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä? Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän lastansa.'
"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi sille tielle, joka vei Soröhön."
"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeä."
"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri, joka värjäsi ristimäpukua."
"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'
"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen polvillaan."