"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä paikoin se on haavoitettu.'
"Minä hengitin vähän keveämmin."
"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."
"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."
"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon."
"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'
"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."
"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen ylläpidoksi."
"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään päällä. Petter on teidän poikanne!"
Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu, siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.