Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.
Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."
"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella, painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat." Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.
"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti
Knuuttiin epäilevän silmäyksen.
"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."
"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isänsä sydämelle."
"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa. Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventämiseksi."
"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa."
"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla pukeumisessa.
"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."