"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä matkallanne!"
Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.
Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä, ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan. Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.
* * * * *
Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän, liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä, joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.
Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:
"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää. Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään kuolemaan."
"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"
Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan teidän silmäinne eteen astumiseksi."
"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"