"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä: antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"
"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"
Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt, suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"
Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.
"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan Armo."
Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hän: "Armo!"
Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.
"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen."
"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik. "Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka."
Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin.