"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle. Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi armahtanut minun nuoruuttani.
"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä totuutta tunnustamaan."
"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.
"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.
"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"
"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.
"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.
Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:
"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"
Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.