"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan täytyy tulla äidiksi."
Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.
"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä; sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne, joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö kauhistu hirmuista kohtaloanne? — Te olette määrätty korvaamaan häntä ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."
"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"
"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut kuoleman!"
Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.
"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.
"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen Appellonan vaaleita huulia.
"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton, niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.
Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi
Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.