Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.
Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä huoneessaan.
"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."
"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona kummastellen.
"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä.
"Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"
"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."
"Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun käteni ryöstää hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna. Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon, niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"
"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan.
Se on hän."
"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka verkalleen.
"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti: "Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni oikein pahoin semmoiseksi!"