"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta."
"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"
"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä."
"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan, että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole päätöstänne muuttaneet."
"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele riemuitsee teidän lopustanne."
"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.
"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah, minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön suloisuus."
Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.
Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta, ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.
Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa, johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.