"Minulla on yksi rukous teille jalo rouvaseni," sanoi hän lämpimästi. "Te olette pelastaneet minun henkeni, mutta sillä ei ole mitään arvoa minusta, jos ette täytä tätä rukoustani. Minä rakastan ja rakkauteni esine on —"
Cecilia punastui kovasti, sillä tämä nuorukaisen innostus meni ylitse hänen odotuksensa. Hän pani sentähden sormensa Valdemarin suulle ja pyysi hänen olemaan vaiti, kunnes tulisi soveliaampi aika ja paikka, sekä ottamaan sijansa hänen viereensä.
"Ei, rouvaseni," huusi Valdemar kiivaasti. "Minä en voi viipyä, sillä se onneton, jonka edestä minä rukoilen, nääntyy inkvisitionin vankihuoneissa, ja häntä vainoo — — —"
"Niin vainen, te puhutte hänestä, Olli Akselinpojan tyttärestä?" sanoi
Cecilia salaten vihastumistansa. "Ettekös tiedä, että hän on kuollut?"
"Kuollut!" huusi Valdemar; "siis on se villipeto murhannut hänet! Kuollut!" sanoi hän taas ja kyynelvirta juoksi alas kasvojansa; "ah, miksi temmasitte sitte minut kuolemasta? Minä olisin nyt muutoin yhdistetty häneen taivaassa!" Pitkän epätoivoisen hiljaisuuden perästä kysyi hän taas tulisesti:
"Elkää pettäkö minua; onko Signe todellakin kuollut? O Jumala, yhdeksän päivää sitte suljin minä vielä hänet syliini!"
"Hänen ruumiinsa voipi vakuuttaa teitä minun ilmoitukseni totuudesta," sanoi Cecilia kylmästi ja käänsi häneen selkänsä.
Markus isä tuli nyt ja kertoi, että kaikki oli valmiina kokeesen kiehuvalla lyijyllä sekä pyysi Ceciliaa olemaan niin armollisen ja menemään ikkunaan.
"Minä tahdon nähdä sitä likempää," sanoi Cecilia; "seuraa minua luostarinpihalle."
Samassa otti hän kainaloonsa munkin, joka ihastui aivan mielettömäksi tästä odottamattomasta onnesta. Hän katsoi riemuiten ympärillensä huomataksensa, eikö Valdemar kadehtisi häntä semmoisesta suosiosta.