Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"
Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.
Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä katsannolla:
"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."
Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä, että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.
"Minkä päälle teidän armonne käskee meidän lyijyä tiputtaa?" sanoi hän; "sillä tuskin voimme sinne viedä kumpaakaan luostarin kahlekoiraa."
Cecilia, joka mielellään tahtoi Valdemarille näyttäytyä tunteelliseksi ja helläsydämiseksi, vastasi:
"Voittehan te ottaa yhden niitä vanhoja madonsyömiä pyhäinkuvia, joita on teidän tavarahuoneessanne. Jos lyijy voipi ontoksi korventaa sen puupään, niin myönnän, että keksintönne on hyvä ja Jumalan ja Hänen pyhän nimensä kunniaksi sovelias käyttää semmoisille paatuneille syntisille jotka eivät käänny armon oven heille vielä auki ollessa."
"Teidän tahtonne tapahtukoon! jalo rouvaseni," sanoi Sigismund nöyrällä äänellä, ja meni toimeen panemaan hänen käskyänsä. Ulos mennessänsä käänsihe hän kuitenkin ja heitti varkain kieron silmäyksen Valdemariin.
Tuskin oli hän ovesta ulkona, kun Cecilia teeskennellyllä viehättävällä hymyllä, joka oli saattanut heikon Erikin kahleisin, kääntyi Valdemariin ja pyysi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä antoi hänelle rohkeutta siihen rukoukseen, jota ajatellen hänen koko sielunsa askaroitsi, ja Cecilian sydän sykki kovasti ilosta, kun hän heittäysi hänen jalkainsa eteen; sillä hän odotti, että hän alkaisi selittää niitä tunteita, joita kiitollisuus ja hänen kauneutensa oli hänessä herättänyt.