Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista parhaimmaksi.
Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.
Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä, ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.
Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.
"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä. Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."
Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan jatkoi:
"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen vapauttamista.
"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."
"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa."
Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.