"Ah, korkea herrani ja ystäväni," sanoi Cecilia teeskennellyllä liikutuksella, "tämä luostari on nyt surun ja murheen asunto. Minun rippi-isäni, korkeasti kunnioitettu ja hurskas abbotti Sigismund, joutui äsken uutteruutensa uhriksi väärä-oppisten hävittämisessä ja ainoan autuaaksi tekeväisen katholisen uskon tähden. Hän voitti martyyrikruunun täällä alhaalla, ja on jo taivaassa, päänsä kruunattuna katoamattomalla loistolla. Hän kuoli — —"
Kuningas oli juuri valmiina hillitsemään Cecilian kaunopuheliaisuuden virtaa, kun Valdemar syöksi sisälle. Kuningasta ja Pfaltsin kreiviä huomaamatta heittäysi hän Cecilian jalkain eteen ja huusi:
"Armoa armahtamista! Te yksinään voitte pelastaa onnettoman Signen, sillä hän elää vielä! Se oli vieras ruumis jota minulle näytettiin. Signen hiukset ovat vaaleat, mutta sillä kuolleella oli vahva musta tukka. Signeä ei löydy mistään; ei kukaan tiedä hänestä. Vapahtakaa, pelastakaa se onneton, sillä se julma, hekkumallinen abbotti on varmaan kätkenyt hänen johonkin salaiseen holviin, aikoen tehdä häntä saastaisten himojensa uhriksi."
"Te olette raivossa," sanoi Cecilia. "Olenhan minä itse nähnyt Signe Akselinpojan ruumiin. Hän on myrkyttänyt itsensä vankihuoneessa, ja hänen itsemurhansa on jo syösnyt hänet ijankaikkiseen kadotukseen."
"Haettakoon kaikki vankihuoneet!" huusi kuningas vihaisesti. "Arkkipispa on vapauttanut Signen. Tämä pergamentti päästää hänen kahleensa ja jättää hänet jälleen syvästi loukatun isänsä syliin."
"Haa!" kiljahti Cecilia, lyöden otsaansa; mutta pian malttoi hän mielensä kuitenkin ja sanoi Valdemarille: "Tule nuorukainen; me olemme molemmat hävittömästi petetyt. Minä autan sinua häntä etsiessä." Vimmattuna syöksi hän ovesta ulos melkein tunnottoman Valdemarin kanssa.
Kuningas ja Pfaltsin kreivi seisoivat suurimmasti kummastuneina, ja katsoivat mykkinä hänen jälkeensä.
Cecilia riensi rappuja alas, ja mustasukkaisuuden raivottaret repivät hänen sydäntänsä. Signe oli niinmuodoin nyt kolminkerroin hänen klpailiansa. Hän päätti siis hänen kuolettaa; sillä sen kautta voittaisi hän kaikki, ja sitä paitsi kadottaisi hän kaikki.
"Ottakaa kiini tämä hurja!" huusi hän luostarin kokoontuneille munkeille, jotka heti piirittivät ja valtasivat Valdemarin. Nyt tarttui hän Markus isän käteen ja huusi kovasti, vetäen esiin väkipuukon: "Laita minulle kaikki vankilan avaimet!"
Markus totteli heti; mutta pelkäsi kuitenkin jo liian pitkälle perään antaneensa. Hän seurasi sentähden vimmattua, joka aukaisi kaikki vankihuoneet, yhden toisensa perästä, mutta heti taas ne sulki, kun näki ne tyhjinä taikka miehiä niissä olevan. Vihdoin tuli hän siihen huoneesen, jossa pyhän Neitsyen kuva oli. Hurjasti tuijotti hän tähän peljättävään taideteokseen, jonka silmiä huikaisevaa kauneutta vielä enemmän lisäsi laskeuvan auringon säteet, jotka lankesivat sen kasvoille.