"Ottakaa vastaan minun kiitokseni äärettömästä armostanne!" sanoi prinsessa, aikoen suudella Erikin kättä. Tämä sulki kuitenkin hänet syliinsä, painoi muiskun hänen punahuulillensa ja sanoi: "Sinun pitää tuleman minun kansani suojelushengeksi!"
Ovi temmattiin nyt väkirynnäköllä selälleen, ja Valdemar, sekä prinsessan musta hovipoika astuivat sisälle, kantaen käsissään pyörtynyttä tyttöä — se oli Signe.
"Tässä tarvitaan minun apuani," sanoi prinsessa, ja laski hovinaistensa avulla Signen kuninkaan sänkyyn. Hän viittasi, ja kuningas sekä Pfaltsin kreivi, Valdemar ja hovipoika lähtivät huoneesta.
Prinsessa hieroi pyörtyneen kulmia virkistävällä palsamilla, ja vaivoin onnistui hänen tunnin kuluttua palauttaa tämä melkein puolikuollut henkiin. Prinsessa ihastui tästä sanomattomasti ja painoi suunsa hänen vaaleille huulillensa.
"Missä minä olen?" kuiskasi vihdoin Signe tuskin kuuluvalla äänellä, katsoen kummastuksella prinsessaan.
"Sinä olet vapaudessa ja hellän ystäväsi turvassa!" sanoi lempeä
Dorothea ja laski kätensä Signen kylmälle otsalle.
"Oliko se unelma, vai oliko se minun Valdemarini, joka särki sen kauhean rautaoven, mikä sulki minulle määrättyä ikuista hautaa?" kysyi Signe jotenkin innokkaasti ja tuijotteli ympäri huonetta.
"Hän se oli," vakuutti Dorothea. "Sinä saat pian painaa hänet sydämellesi."
"Oletkos enkeli taivaasta?" kysyi Signe. "Ei, sinä olet varmaan ihminen, sillä enkelit eivät voi itkeä."
"Minä olen sinun hyvä enkelisi," sanoi prinsessa liikutettuna ja ystävällisenä, "ja minä koetan varjella sinun vaellustasi maan päällä."