"Ole siis siunattu ijankaikkisesti!" huusi Signe ja painoi prinsessan käden huulillensa.
Henkiin herätetty oli nyt vähin voimistunut, ja prinsessa antoi naistensa pukea hänen päällensä kullalla ommellun kalliin valkean samettileningin ja asetti itse välkkyvän päähineen hänen tuuheaan vaaleaan tukkaansa. Dorothea katseli ylpeydellä ja ihastuksella tätä kaunista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä melkein kuninkaallisessa puvussa. Prinsessa solmisi nyt hänen kaulaansa oman kauniin kuvansa ja sanoi kummastuneelle Signelle.
"Ota nämä vaatteet ja koristukset muistoksi minulta. Ja jos tahdot ihastuttaa minua, niin suo, että täten olen vaatettanut sinut morsiameksi. Noudanko sulhasen tänne?"
Signe ei voinut puhua ilosta ja kummastuksesta; mutta hän vaipui alas suojeliansa jalkain eteen ja painoi hänen kätensä sydämellensä.
"Malta mielesi," sanoi Dorothea painavasti; "kuningas on semmoisessa mielentilassa, ettei meidän pidä jättää sitä käyttämättä. Minä tulen pian takaisin toimittamaan taivaalle otollista tekoa."
Signe laskeusi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, joka vastoinkäymisen orjantappuratietä oli niin odottamattomasti vienyt hänet korkeinta autuutta kohtaamaan.
Noin puolen tunnin kuluttua aukeni ovi ja kuningas astui sisälle
Pfaltsin kreivin, Valdemarin sekä hovipojan kanssa.
Kaksi rakastunutta lankesivat kielettöminä toinen toisensa syliin, ja ainoasti kyyneleet tulkitsivat heidän sydämensä iloisia liikutuksia.
Kun heidän ensimäinen ihastuksensa oli vähän hiljennyt, vei Valdemar
Signen mustan hovipojan luokse, joka seisoi ovella.
"Kiitä henkesi pelastajaa!" sanoi hän; "sillä ilman hänettä olisit sinä tullut kuoleman saaliiksi. Hän löysi sen salaisen holvin, johon sinut oli elävänä haudattu."