Signe painoi sydämellensä hovipojan käden, jota hänen kyyneleensä kostuttivat.
Kuninkaan tulinen silmäys oli liikkumatta suunnitettu vaaleaan ihmeen kauniisen morsiameen, ja hänen palava kiihkonsa näkyi selvästi koko hänen olennossaan.
"Täyttääkö teidän majesteettinne nyt armollisen lupauksensa?" sanoi prinsessa rukoillen syvästi liikutetulle yksivaltiaalle.
"Täytän, prinsessa!" sanoi kuningas ja tarjosi Signelle käsivartensa.
Dorothea viittasi Valdemarin luoksensa. Kuningas vei Signen ja prinsessa Valdemarin kirkkoon, jossa pispa seisoi alttarin edessä, odottaen morsiusparia.
"Ja nyt elköön eroittako teitä muu kun kuolema!" sanoi prinsessa rakastuneille, joiden kädet pispa yhdisti.
Vihkimyksen loputtua lankesivat he polvillensa prinsessan eteen, joka syleili Signeä ja vei sitte hänet onnellisen sulhasensa syliin.
"Ja nyt, minun herrani ja kuninkaani," sanoi jalo ruhtinatar, "pyydän minä teidän suostumustanne, viedäkseni rouvineni ja neitoineni tämän teidän armonne kautta niin onnellisen parikunnan Olli Akselinpojan linnaan, josta minun ruhtinaallinen sulhaseni on niin hyvä ja noutaa aamulla minut, saattaaksensa teidän kuningaslinnaanne, kunnioitettavassa vanhassa Roskildessa."
"Seuratkaa jaloa tahtoanne," sanoi kuningas. "Minä olen harvoin elämässäni ollut niin hyvällä mielellä, kun tänään, ja se on teidän työnne. Minun on teitä kiittäminen siitä, kun voin sanoa, että olen tyytyväinen. Tarjotkaa minulle kaunis käsivartenne; minä tahdon viedä teidät vaunuunne." Kuningas vei nyt prinsessan, Pfaltsin kreivi morsiamen ja pispa sulhasen. Musta hovipoika oli prinsessan viittauksesta ratsastanut edeltäpäin.
Dorothea antoi morsiusparin nousta vaunuun, joka lähti siitä. Vapautettuin sydämet sykkivät keveämmin, kun heidän kärsimisensä näkö-ala, tuo peljättävä luostari, katosi heidän näkyvistänsä.