Sindra oli sanonut hänelle, että oikeat intiaanit asuivat Ameriikassa, ja sentähden päätti Lalli nyt käydä tässä maanosassa. Hänen vanhempansa olivat ihmetelleet hänen kalpeata ja huolestunutta ulkonäköään ja olleet siitä levottomia ja lähettivät siksi hänet aikaisin nukkumaan. Heidän levottomuutensa lisääntyi yhä, kun hän ei ensinkään hangoitellut vastaan, vaan hiipi aivan hiljaa lastenkamariin. Täällä meni hän heti karttapallon ääreen ja katseli siitä Ameriikkaa. Hän huomasi, että tämän maanosan muodosti kaksi melkein yhtä suurta osaa, joita yhdisti kapea kannas, ja hän tahtoi mielellään tietää, millä seuduin intiaanit asuivat. Ei kai ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä ensin toisessa ja sitten toisessa, ja hän päätti ensin valita pohjoisen osan.
Villi makasi tällä kertaa sohvassa, niinkuin näytti aivan matkavalmiina, ja pian kiersi karttapallo rataansa. Lalli osoitti sormellaan Pohjois-Ameriikkaa, ja he tekivät hyppäyksensä avaruuteen.
Oksat ja lehdet repivät Lallin korvia ja äkkiä huomasi hän riippuvansa takinliepeestään isossa puussa hapuillen avuttomasti käsin ja jaloin itselleen jotakin tukea. Alhaalla ruohikossa istui Villi ja naukui surkeasti. Heidän ympärillään suhisi korkea metsä kovassa tuulessa, ja Lalli kiikkui edestakaisin, ollen joka hetki vaarassa pudota maahan huimaavasta korkeudesta.
— M-jaau, — huusi Villi. — Mitä me nyt teemme?
— En minä tiedä, — vastasi Lalli melkein itkien. En minä pääse täältä puusta putoamatta. Olipa tyhmää, että tulinkaan tänne.
Vähän alempana puussa nauroi joku kuivasti ja ilkkuvasti, ja kun Lalli katsoi sinne, istui oksalla kummallinen pieni eläin, joka oli pyöreä kuin kerä ja ojenteli pitkiä, teräviä piikkejään joka taholle. Se ei voinut olla muu kuin piikkisika, ja tuota nenäkästä eläintä ilmeisesti huvitti Lallin hätä.
Villi suuttui kovasti ja syöksähti puuhun rangaistakseen sen häpeämättömyyttä, mutta hän parkaisi surkeasti, kun hän koetti käpälällään kurittaa piikkisikaa.
— Eipä vain tämä ukko menekään, — ivasi piikkisika. — Parempi olisi olla ystävänä minun kanssani.
— Mitäpä hyötyä sinä voisit tehdä, jos ystäväsi olisinkin, — kysyi
Lalli melkein huvitettuna.
— Ei sitä vain niin tarkoin tiedä, — vastasi piikkisika. — Ei pidä koskaan halveksia ketään pelkän ulkonäön vuoksi. Koskaan ei voi tietää, milloin tarvitsee sen apua, jolle on nauranut.