— Enhän minä sinulle nauranutkaan, vaan itsehän sinä minulle nauroit, — vastasi Lalli hieman suuttuneena. — Tapanani on olla aina kohtelias, mutta ethän voine vaatia, että minun on sinua kumarrettava tässä heiluessani.
Piikkisika oikaisihe taas käppyrästä ja laski piikkinsä myötäsukaan.
— Totta tosiaan, minä uskonkin, että osaat olla kohtelias poika, — sanoi hän aivan ystävällisesti. — Ellei tuota kissa-veitikkaa olisi, niin ehkä sinua auttaisin.
Silloin alkoi Villi kehrätä kovin mielistellen ja pyysi ylen koreasti piikkisikaa auttamaan Lallia.
— No niin, — vastasi tämä vihdoin, — olkoon menneeksi tällä kertaa.
Ja sitten kiipesi hän hiljaa ja varovaisesti korkeammalle puuhun aina siihen oksaan asti, josta Lalli riippui, ja kapusi sitten oksalle pitäen siitä kiinni hajakynsillänsä.
— Pidäppä nyt varasi, — sanoi hän. — Alapuolellasi vain puolen metrin päässä on paksu oksa. Minä menen tätä oksaa painamaan, kunnes olet saanut kiinni alemmasta.
Vähitellen kapusi piikkisika yhä kauemmas huojuvalle oksalle, kunnes tämä todella painui niin alas, että Lalli sai molemmin käsin kiinni alemmasta oksasta. Silloin kiipesi piikkisika takaisin ja irroitti hänen takkinsa liepeen irti oksasta, johon se oli tarttunut, ja pian oli Lalli paksun oksan varassa ja kiipesi sitten rungon viereen, missä hän istuutui oksanhankaan läähättäen rasituksesta ja väsymyksestä.
— Kas niin, hädintuskinpa pelastuitkin, — nauraa virnisteli piikkisika suopeasti. — Mutta mitä sinulla on tekemistä täällä metsässä? Se ei ole laisinkaan sinunlaisiasi pojannallikoita varten.
— Tulin vain vähäisen näkemään Ameriikkaa, vastasi Lalli.