— Ameriikkaa, Ameriikkaa, — mutisi piikkisika. — Ameriikka on niin suuri, ettei sitä päivässä näe, ja paljon se on muuttunut viime vuosisatoina, mikäli voin päättää esi-isieni jälkeen jättämistä muinaistarinoista. Punanahkat ovat melkein kaikki poissa, ja nyt näkee enimmäkseen vain rautateitä ja suurkaupunkeja ja koneita vapaitten metsien tilalla. Mutta jos kuljet vähän matkaa mäkeä ylöspäin, niin tulet pian metsästä Kalliovuorten rinteille, ja silloin saanet ehkä nähdä vähän enemmän. Kas niin, ei sinun tarvitse niin paljon kiitellä sen vertaisesta. Hyvästi vain, ja koeta opettaa kissaasi yhtä kohteliaaksi kuin itse olet.
— En minä ole ymmärtänyt olla ennenkään kohtelias sioille, olipa niillä piikit selässä tai ei, — sanoi Villi vähän isotellen, mutta piikkisika ei edes räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan ryömi taas puunoksalle jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Lalli ja Villi vaelsivat nyt suuren metsän halki, missä päivänsäteet leikittelivät vihreällä sammalikolla, hirvet lapiomaisine sarvineen kävivät laitumella pienissä ryhmissä metsän aukeamissa, sudet ja ketut juosta tassuttelivat tiheikössä ja korkealla ilmassa leijailivat kotkat, korppikotkat ja haukat. Maa nousi nousemistaan, ja jylhiä kallioita kohosi paikoin. Yhä useammin tuli kallioita vastaan ja vihdoin nämä kokonaan tunkivat tieltään metsän, ja sitten he tulivat paljaille kukkuloille.
Lallia kokolailla väsytti ja nukutti, ja hän etsi itselleen sopivaa levähdyspaikkaa, mutta aurinko ja tuuli tekivät levähtämisen tukalaksi näillä autioilla kukkuloilla.
Vihdoin näkivät he vuoriluolan suuaukon ja kävivät sen sisälle hakemaan suojaa. Edettyä muutaman askelen pimeässä alkoi Villi sähistä ja sylkeä, sillä onkalon perällä asusti jo ennestään pari somaa pikku eläintä. Ne muistuttivat näöltään kömpelöitä koiranpenikoita, tallustellessaan edestakaisin vinkuen ruokaa.
— Anna niiden olla rauhassa, Villi, — huusi Lalli, muuten annan sinulle selkään.
— Enpä uskokaan, että ne ovat koiria, — vastasi Villi happamesti. — Niitten vanhemmat ovat varmaan koiria paljon suuremmat. Ne saavat kernaasti minulta olla rauhassa, kun eivät minuun kajoa.
Ja sitten paneutui hän soppeen lepäämään, mutta Lalli alkoi leikkiä ja peuhata pentujen kanssa ja antoi niille leipäpalasia ja makeisia, mitä hänellä oli taskussaan. Ne olivat niin kehittymättömiä, etteivät edes osanneet eläinkieltä vielä selvästi puhua, eikä hän voinut päästä perille siitä, mihin eläinlajiin ne kuuluivat, sillä kun kysyi kenen pentuja ne olivat, vastasivat ne vain: — "Äidin".
Äkkiä pimentyi luolan suu, ja kauhean iso harmaa karhu tölmähti sisälle läähättäen ja kieli pitkällä suusta. Yhdellä ainoalla katseella sen palavat silmät olivat havainneet luolan sisustan, ja näyttipä hetken siltä, kuin aikoisi se niellä Lallin, mutta sitten käsitti se asianlaidan ja kävi ystävällisesti Lallin luokse ja nuoli hänen kättään.
— Sinä olet kiltti poika, — sanoi naaraskarhu karhealla ja peloittavalla äänellä. — Sinä olet ollut ystävällinen minun lapsilleni, enkä minä siis tahdo tehdä sinulle mitään pahaa. En muuten pidä ihmisistä, ja ihmisillä on syytä pelätä harmaata karhua, mutta sinä saat olla poikkeuksena.