Ja sitten alkoi karhu syöttää pentujaan, jotka vinkuivat ilosta. Lalli ja Villi jäivät vielä hetkiseksi luolaan, mutta peloittavalta tuntui kuitenkin olla tuon suuren, villin karhun läheisyydessä, ja he sanoivat pian hyvästi ja lähtivät matkaamaan vuorten ylitse. Jonkun ajan kuluttua laskeutuivat he ahtaaseen laaksoon, jonka pohjassa virtasi kukkuloilta laskeva virta. Siellä he näkivät moniaita nahkatelttoja, joiden ympärillä askarteli koreihin rääsyihin puettuja naisia ja lapsia. Ne olivat kaikki vaskenkarvaisia, heillä oli musta tukka ja sangen tölskeät kasvonpiirteet.

Äkkiä tarttui joku Lallia kauluksesta ja nosti hänet maasta raa'asti nauraa ilkkuen.

— Sinä pieni, valkoinen roisto, — sanoi käheä ääni, ja kun Lalli katsahti ylös, kohtasi häntä todellisen intiaanin tuima katse, — ei tosin sellaisen intiaanin, jolla olisi ollut nahkapukimet ja koreita sulkia tukkaa koristamassa, millaiseksi Lalli oli intiaania mielessään kuvitellut, vaan sellaisen, jolla oli repaleiset eurooppalaismalliset vaatteet ja päässä lerppainen olkihattu.

Villi syöksyi heti Lallia auttamaan ja aikoi hyökätä intiaanin kimppuun, mutta tämä oli ketterämpi, tarttui kissaa niskasta toisella kädellään ja sinkautti sen pitkän matkan päähän.

— Mitä pahaa olen sitten sinulle tehnyt, kysyi Lalli arasti.

— Et sinä, vaan sinun kansasi, — vastasi metsäläinen tylysti.

— Tiedäkin, että koko tämä maa on kerran ollut punaisen miehen oma, joka vapaasti metsästi näissä metsissä ja ruohoaavikoilla. Tiedä, että näillä laajoilla lakeuksilla vilisi kerran puhveleita niin lukuisasti, ettei vaimojemme ja lastemme koskaan tarvinnut nähdä nälkää. Sitten tulivat nuo kalpeaihoiset miehet idästä. He kaatoivat meidän metsämme ja ampuivat riistamme, niin että vaimomme ja lapsemme näkivät nälkää, kyntivät ruohoaavikot ja muuttivat nämä vapaat tasangot orjien vainioiksi, ja vihdoin karkoittivat he punanahkoja kuin metsän eläimiä ja kaatoivat niitä tuliaseillaan. Emmekö heitä vihaisi? Vapaitten esi-isiemme tapaa noudattaen tulevat vaimoni ja lapseni paistamaan sinut elävältä.

Lalli kauhistui ja olisi kernaasti hypännyt kotiin jos olisi voinut, mutta punanahka sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja kantoi hänet kuin säkin telttaan. Vaimot ja lapset ottivat hänet vastaan vihasta ja raivosta hurjasti huutaen ja rakensivat rovion paistaakseen hänet sillä. Mutta juuri kun he olivat puuhissaan valmiit, ja punanahka ojensi kätensä heittääkseen Lallin roviolle, syöksyi metsästä äskeinen harmaa naaraskarhu hurjasti kiljuen ja iski julmalla kämmenellään intiaanin kuoliaaksi, jolloin vaimot ja lapset pakenivat huutaen. Voimakkailla hampaillaan puri se sitten poikki Lallia kytkevät hihnat, ja poikanen nousi pystyyn kalpeana ja vapisevana.

— Te ihmiset olette maailman kurjimpia olentoja, — ulvoi karhu, — Te kidutatte ja kiusaatte toisianne saamatta siitä mitään hyötyä, mutta niin ei tee mikään eläin. Eläimet tappavat vain nälissään. Sentähden minä halveksin ja vihaan teitä kaikkia ja vast'edes puren pään poikki jokaiselta ihmiseltä, joka kynsiini joutuu.

— Lähdehän pois nyt, — kuiskasi Villi, — muuten voisi karhumuorin päähän pälkähtää purra pääsi poikki. Se oli heti valmis sinua auttamaan, kun livistin luolaan pyytämään apua, mutta uskonpa sen menettelyn johtuneen yhtä paljon vihasta intiaaniin kuin ystävyydestä sinuun.