He hiipivät hiljaa tiehensä, sillä aikaa kuin karhu vielä raivoissaan mörisi ja puri kuollutta intiaania, laskeutuivat alas vuorelta ja tulivat äärettömälle ruoholakeudelle, joka levisi joka puolelle avarana kuin meri. Vaellettuaan hetkisen aikaa tasankoa pitkin näkivät he edessään jotakin, joka näytti pieneltä mäentöyryltä, mutta ihmeellisintä oli, että tämä töyry eli. He kuulivat kumeaa mylvintää ja ammumista sen sisästä.
Pian voivat he erottaa sanojakin tuosta hurjasta mylvinästä:
— Mokomia kehnoja olentoja nuo ihmiset! Viekkaita, julmia olentoja!
Virittävät tällaisia ansoja toisten kidutukseksi! Möö-ö-ö!
Lalli ja Villi kiiruhtivat paikalle ja näkivät tavattoman suuren kyttyräselkäisen härän, joka oli jalastaan tarttunut eräänlaisiin isoihin saksiin, jotka olivat kytketyt vitjoilla maahan iskettyyn rautapaaluun. Hampailla varustetut terät olivat tunkeutuneet syvälle lihaan niin että veri valui maahan.
Lalli pysähtyi kauhuissaan nähdessään moista julmuutta ja hän tunsi sydämessään sääliä härkäparkaa kohtaan.
— Härkäkulta, — sanoi hän, — jos tahdot seista hetken hiljaa, niin koetan auttaa sinua.
Härkä katsoa töllötti hämmästyneenä poikaan. — Mutta sinähän näytät itse ihmiseltä, — mörisi se epäluuloisesti. — Ihmiset ovat surmanneet sukupuuttoon melkein koko sukuni, piisonihärkien eli puhvelien suuren kansan, joka muinoin täytti nämä ruohoaavikot. Miksi sinä sitten auttaisit suvun viimeistä jälkeläistä.
— Minun käy sinua niin sääli, — sanoi Lalli kyynelet silmissä.
Sitten kävi hän härän luo ja väänsi kaikin voimin saksien teriä erilleen toisistaan, kunnes puhveli voi irroittaa vertavuotavan jalkansa niistä.
— Tuhannet kiitokset sinulle, — sanoi härkä ystävällisesti. — Jos tahdot nousta selkääni, niin vien sinut ratsastusmatkalle, sillä muuta palkintoa en voi sinulle antaa.