— Mitä metkuilemista se on, että tällä tavoin ahdistetaan rauhallista tapiiri-parkaa, — mörisi se moittivalla äänellä.
— Anteeksi, tapiiri-herra, — sanoi Lalli lepyttelevällä äänellä. Erehdyksestä me vain putosimme teidän selkäänne. Älkää siitä meille vihoitelko.
Tapiiri pysähtyi ja silmäili häntä varsin hämmästyneenä viisailla porsaansilmillään.
— Sinähän puhut aivan kohteliaasti, — sanoi hän rauhoittuneena, — enkä nyt uskokaan sinun niin pahaa tarkoittaneen. Mutta mihin te molemmat olette oikein matkalla?
— Tahdoin vain nähdä vähäisen tätä maata, vastasi Lalli. — Mikäs paikka se tämä on?
— Räme tämä vain on, joka sijaitsee maailman suurimman kymin, Amazon-virran varrella, — vastasi tapiiri. Tämä on ihanaa, hyvin, hyvin kuumaa seutua, missä on runsaasti lihavaa liejua, joka voi suojella keskipäivän auringolta ja kasvattaa niin oivia reheviä ja maukkaita kasveja syötäväksi.
Niin, kuumapa siellä olikin kamalasti, ja samanlainen kostea höyry kuin saunan lauteilla. Sitäpaitsi vilisi ilmassa ilkeitä sääskiä, joilta Lallilla oli täysi työ varjella itseään, ja liejuisesta suovedestä nousi iljettävä mädänneiden kasvien löyhkä.
— Enpä minä vain lainkaan pidä tästä paikasta, lausui Lalli päättäväisesti, karkoittaessaan nenäliinallaan sääskiä. — Etkö olisi niin kiltti, että opastaisit meitä kuivemmalle kamaralle?
Tapiiri naurahti käheästi.
— Vai et sinä pidä siitä, — sanoi hän hyväntahtoisesti. — Niin, etpä olekaan ainoa. Jaguaari ei myöskään pidä vedestä, mutta onpa monta, joilla on sama maku kuin minulla. Katsohan vain vaikkapa kaimaaneja.