Lalli katseli ympärilleen, ja kun hän lähemmin tarkasteli esineitä, joita hän ensin oli luullut vedessä viruviksi lahoiksi puunrungoiksi, huomasi hän niiden olevankin eräänlaisia krokotiilejä, joilla oli ruma pää, mikä muistutti valtaisen hauen päätä ja siinä iso kita täynnänsä teräviä hampaita. Hirviöt alkoivat kerääntyä tapiirin ympärille ja mulkoilivat nälkäisesti Lallia.
— Huh, kuljeta minut täältä pian pois, — pyysi Lalli, ja Villikin sylki ja sähisi kiukusta ja kauhusta.
— No, no, en minä aikonutkaan antaa niitten syödä, — irvisti tapiiri huvitettuna. — Mutta koskapa ette ymmärrä hyvästä naapuruudesta, niin olkoon menneeksi.
Ja sitten alkoi se ravata eteenpäin, sillä välin kuin kaimaanit tunkeutuivat yhä ahtaampaan piiriin heidän ympärilleen, vaikkeivät ne rohjenneetkaan ahdistaa suurta tapiiria. Siellä täällä uiskenteli myös erikokoisia kilpikonnia, ja monenlaatuisia vesilintuja pulikoi ja rätkätti reheväin vesikasvien keskellä. Paikka paikoin oli veden pinta aivan niiden lehtien peitossa, joista toiset olivat niin suuria, että ne Lallin mielestä olisivat kannattaneet häntäkin, ja monella oli varsin kauniit kukat.
Vesi madaltui vähitellen, ja vihdoin tulivat he kuivalle maalle tiheään jylhään metsään. Tämän metsän pimennoista kuului niin kauhea kiljunta, että Lallia puistatti luihin ja ytimiin saakka.
— Tuonne en minä uskalla mennä, — sanoi Lalli tapiirille, mutta tämä vain nauroi.
— Nehän ovat vain hassunkurisia mölyapinoita, — sanoi hän ylenkatseellisesti. — Eivät ne tee kellekään pahaa, vaikka koettavat uskotella olevansa hirveän vaarallisia. Jaguaari se vasta on vaarallinen, mutta ei sekään virka mitään, ennenkuin käy kimppuun, niin tiedäkin pitää varasi.
— Minäpä kyllä pidän vahtia, — virkkoi Villi, joka taaskin tunsi olevansa turvassa tultuaan kuivalle maalle.
Sitten heittivät he hyvästit ystävälliselle tapiirille ja tunkeutuivat aarniometsään. Mutta sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä korkeiden jättiläispuiden välillä kierteli paksuja köynnöskasveja rönsyillen puusta puuhun, ja siellä missä auringonsäteet voivat ne saavuttaa, puhkesi niihin kauniit kukkatertut. Lallin ja Villin olisi ollut mahdotonta tunkeutua ilman kirveen apua metsään, elleivät he olisi löytäneet kapeaa, petoeläinten tallaamaa polkua.
Villi juosta livisti edellä polkua pitkin tähystelemässä ja Lalli seurasi perästä. Äkkiä palasi Villi kiireesti takaisin ja kuiskasi: