— Tuolla edempänä istuu puussa julman iso täplikäs kissa vaanimassa. Se mahtaa varmasti olla jaguaari, josta tapiiri puhui. Mitäs me nyt teemme? Jos sinä kuljet sen oksan alitse, jolla se istuu, niin heittäytyy se niskaasi, emmekä me myöskään voi päästä sen ohitse, sillä metsä on liian tiheä. Mutta ehkäpä minä voin houkutella sen sieltä, jos koetan parastani.
Villi hiipi taas eteenpäin, siksi kunnes tuli aivan lähelle valtavan suurta kissaa. Silloin piilottautui hän puun taakse ja huusi täyttä kurkkua:
— Hei kuulehan sinä, täpläinen lurjus, sinä hävytön lampaansyöjä, sinä pelkuri roisto ja varas, otappa kiinni, jos saat!
Jaguaari nosti päätänsä. Sen silmät säkenöivät vihasta, ja se päästi kiukkuisen kiljahduksen, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan. Silloin kiipesi kissa puuhun sen yläpuolelle ja alkoi nakella oksia ja mädäntyneitä hedelmiä sen päälle. Vihan vimmoissa kavahti jaguaari pystyyn ja alkoi ajaa takaa pientä kiusanhenkeään, mutta tämä lähti kiipeilemään kapeita, huojuvia köynnöskasveja pitkin, jotka eivät voineet kestää raskaan jaguaarin painoa, ja kapuili tällä tapaa puusta puuhun. Joskus se päästi jaguaarin aivan lähelleen ja nauroi sitä vasten naamaa koko ajan sinkautellen jälkeensä herjaavia pilkkasanoja. Silloin teki peto raivoissaan valtavia loikkauksia häntä kohti, mutta ketterä kissa ei ollut koskaan siinä, missä ahdistaja oli hänet viimeksi nähnyt. Niin eteni ajo tiheään metsään, ja sillä välin hiipi Lalli eteenpäin polkua myöten aina niin pitkälle, ettei hän enää kuullut heidän torailuaan, pilkkasanojaan eikä huutoaan. Muutaman minuutin kuluttua liittyi Villi taas hänen seuraansa uljaana ja kiihdyksissä.
— Enkö tehnyt tehtävääni hyvin, — nauraa virnisti hän, ja Lalli silitti hyväillen hänen säkenöivää, kellanpunaista selkäänsä.
Heidät keskeytti kauhea, puunoksilta kuuluva meteli, ja katsahtaessaan ylöspäin näkivät he parven apinoita, jotka huiskauttivat itsensä oksalta oksalle. Lalli ei ollut koskaan voinut aavistaakaan, että apinat saattoivat olla niin ketteriä. Ne tarttuivat kiinni hännällään yhtä usein kuin käsilläänkin, ja välistä riippuivat ne oksista vain häntänsä varassa ja virnistelivät Lallille ja Villille. Ne olivat varmastikin mölyapinoita.
— Etkö luule meidän nähneen, kuinka jaguaaria petkutit, — huutelivat ne Villille. — Se ei tosiaankaan ollut kissan työksi hullumpaa, mutta meitäpäs et kykenekään saamaan kiinni, vaikkapa eläisit satasen vuotta.
— Mitä minulla olisi teidän kanssanne tekemistä, kurjat rimppakintut, — ärähti Villi suuttuneena. — Mölytä te kyllä osaatte, mutta mitä hyötyä siitä on, kaikki apinat ovat kurjia pelkureita ja pettureita. Sen olen ennenkin nähnyt.
Silloin apinat vuorostaan suuttuivat ja alkoivat puista pommittaa heitä hedelmillä, niinkuin olivat nähneet Villin tekevän jaguaarille, mutta Lalli ja Villi vain nauroivat, ja Lalli söi moniaita hedelmiä, jotka olivat sangen virkistäviä tässä kuumuudessa.
— Ei saa tuomita kaikkia apinoita noiden mölysuiden mukaan, — sanoi lempeä, rauhallinen ääni heidän vierestään, ja kun he katsoivat tarkemmin, istui pieni apina aivan heidän lähellään ja keinui oksalla.