Se oli kummallinen olento, aivan kuin pieni kurttunaamainen ukko, jolla oli iso, musta parta, mutta sen rumista kasvoista tirkisti lempeä, vakava silmäpari.

— Kuka sinä olet, — kysyi Lalli uteliaasti.

— Ihmiset ovat antaneet minulle niin ruman nimen, etten ilkeä sitä sanoakaan,- — vastasi apina hiukan alakuloisesti. — Mutta sinähän voit nimittää minua Kimoksi.

— Sinä näytät kiltiltä, Kimo, — sanoi Lalli luottavaisesti, — ja minä tahdon kernaasti olla ystäväsi.

Silloin ojensi apina pienen, karvaisen ja pitkäsormisen kätensä, ja Lalli puristi sitä sydämellisesti. Hän kertoi nyt Kimolle, että hän kernaasti tahtoi tarkata maata, ja apina oli kohta valmis seuraamaan häntä. He matkasivat kolmisin aarniometsän läpi seuraten yhä polkua.

He näkivät monta kummallista eläintä ja kasvia, hullunkurisia laiskiaisia, jotka riippuivat liikkumattomina puun oksista ja mulkoilivat heihin, sarvaita, isoja ja pieniä sisiliskoja, käärmeitä ja ihmeen kauniita kukkia, joiden Kimo sanoi olevan kämmekkäitä, mutta ihmisistä eivät he nähneet jälkeäkään. Ihmeellisimpiä Lallin mielestä olivat kuitenkin pienet linnut, jotka hyörivät kukissa pistäen pitkät nokkansa niiden kupuun imeäkseen hunajaa ja helottivat auringonpaisteessa kuin mitä ihanimmat moniväriset jalokivet. Kimo nimitti niitä kolibreiksi.

Vihdoin tulivat he metsästä suurelle virralle, joka aukeni heidän edessään meren lahden laajuisena. Juuri kun he tulivat rannalle, syöksyi metsästä esiin joukko mustia miehiä, joilla oli yllään vain jokunen rääsy ja päässä olkihattu. He olivat julman ja kauhean näköisiä ja tarttuivat kovakouraisesti Lalliin ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Ei ollut laisinkaan apua siitä, että Villi puri ja raapi heitä. Hän oli itsekin vähällä joutua surmatuksi ja pakeni metsään. Kimo kaikkosi heti kahakan alussa, ja Lalli ajatteli murhemielin, että tämä uusi ystävä oli hänet heti pettänyt.

Metsäläiset leiriytyivät nyt virran rannalle ja sytyttivät nuotiotulen. Heidän keskustelustaan Lalli ymmärsi, että he olivat neekereitä, jotka polveutuivat muinaisista orjista ja jotka nyt olivat hakeneet itselleen turvapaikan aarniometsässä, missä elivät rosvoilemisella ja pyydystämällä metsänriistaa ja kalaa. He vihasivat valkoihoisia, jotka olivat pitäneet heidän esi-isiään orjuudessa ja tahtoivat pakottaa heitäkin työskentelemään tiluksillaan hyvin pienestä palkasta. Nyt he tahtoivat kostaa Lallille, mutta kosto pantaisiin täytäntöön vasta seuraavana päivänä, sillä heidän päällikkönsä sattui olemaan poissa ja palaisi vasta huomenissa. He istuivat ja suunnittelivat keskenään, kuinka kiduttaisivat ja kiusaisivat vankiaan, ja Lalli tunsi itsensä kovin yksinäiseksi ja itki ja vapisi, ja sääsketkin purivat, hänen voimatta tehdä mitään suojellakseen niiltä itseään.

Sitten meni aurinko mailleen, ja metsästä alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä ja villieläinten ulvontaa ja mölinää. Lallin mielestä tämä oli kovin kauheaa, mutta hän rauhoittui huomatessaan vieressään tavattoman ison sammakon, joka juuri tuon mölinän aiheutti. Ilmassa liiteli suuria lepakoita ja hyönteisiä, jotka loistivat kuin pienet sähkölamput, ja isot kovakuoriaiset ja yöperhoset pitivät surinaa. Tähdet tuikkivat taivaalla ja näyttivät tahtovan lohduttaa häntä hänen surussaan, ja niitten keskellä vaelsi kuu ikäänkuin paimen lampaitaan kaitsien.

Neekerit paneutuivat nukkumaan tulen ääreen eivätkä huolineet edes asettaa vahtia vartioimaan Lallia, jonka tiesivät olevan lujasti sidottuna. Mutta tuskin olivat he nukkuneet, ennenkuin pieni, musta olento ryömi metsästä, ja ilokseen Lalli tulen valossa tunsi uuden ystävänsä Kimon.