— Etkö muista, että hyppäsimme kuun oikealta puolen aivan sen ohitse, — vastasi Villi. — Jos nyt hyppäämme sen vasemmalta puolelta, niin joudumme kyllä oikeaan paikkaan. Olimme hulluja kuin rotat kumpikin. Tämähän on pohjoisnapa, totta tosiaan, ja sydäntalvi päälle päätteeksi. Istuin ja katselin maapalloa sen kiertäessä ja huomasin, että täällä on monta kuukautta kestävä yhtämittainen yö, mutta sitten taas kesällä ei aurinko moneen kuukauteen mene mailleen. Meidän olisi tietysti pitänyt tulla tänne kesällä. Hyppää nyt! M-jaa!
Ja Villi otti vauhtia ja hyppäsi kohti kuuta, aivan kuin olisi aikonut siepata sen kiinni. Lalli otti myöskin vauhtia jonkunverran oikeaan tuosta hyväntahtoisesti irvistävästä hopeakiekosta. Taaskin vilisi jääkylmä ilma heidän ympärillänsä, he lensivät kuun ohitse, ja äkkiä istuivat he läähättäen vierekkäin sohvalla. Heidän edessään pyöri maa hitaasti, ja aurinko valaisi sinisiä meriä ja koreiksi maalattuja maita.
Lalli huomasi nyt, että hän todella oli ollut typerä hypätessään juuri silloin, kun pohjoisnapa oli pimeän peitossa, sillä maanakseli oli vähän vinossa, niin ettei tämä napa saanut auringonvaloa, vaikkakin maa teki monta kierrosta. Hänen täytyi odottaa siksi, kunnes maa oli tullut auringon toiselle puolelle, jolloin aurinko loi kauan aikaa valoaan tuolle valkealle patalakille.
Hiljalleen maa kiersi aurinkoa puolen kierrosta ja nyt loistivat kaikki maanakselin ympärillä olevat seudut heloittavan kirkkaassa auringonpaisteessa. Nyt mahtoi siellä varmastikin olla kesä ja lämmin.
— Tule nyt, Villi, — huusi Lalli. — Ei meidän sovi säikähtää niin vähäisestä. Hyppää nyt!
— M-jaa! — parkaisi Villi, ja niin lensivät he taaskin kuun ohitse ja halki jäätävän maailmanavaruuden ja taaskin kierivät he suin päin pehmeään lumeen, vaikkakin tällä kertaa heloittavassa päivänpaisteessa. Aurinko ei kylläkään paljoa lämmittänyt, mutta sen säteet kimaltelivat niin kauniisti sulavalla lumella.
Kun Lalli nousi pystyyn ja silmäili ympärillensä, huomasi hän taaskin olevansa laajalla ja kimaltelevalla lumi- ja jäälakeudella, mutta tällä erää ei näköala ollutkaan aivan yhtä yksitoikkoinen kuin edellisellä kerralla. Hänen vasemmalla puolellaan kohosi jään keskestä jotakin, joka mustine kallioineen ja sinisine jäävuorineen näytti saarelta, ja hänen ja saaren välillä kimalteli sula salmi auringonpaisteessa. Tässä salmessa uiskenteli siellä täällä hitaasti liikkuen valtavan suuria jäävuoria. Myöskin toisilla tahoilla näkyi tummia railoja, ja Lalli luuli huomaavansa, että se jääkenttä, jolla hän ja Villi seisoivat, liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli varmaankin vain tavattoman suuri, irtonainen jäälautta, ja hänen täytyi koettaa päästä salmen yli saarelle, muutoin saattoi hän joutua suureen vaaraan.
— Joudu nyt, Villi, — huusi hän sentähden kissalle, joka ylen vastahakoisesti kahlasi nuoskeassa lumessa, — muutoin ajaudumme merelle. Minä näin selvästi, että oli kirjoitettu "Atlantin valtameri" tuolle suurelle siniselle kentälle valkean patalakin alapuolella.
Villi naukaisi myöntävästi, ja sitten alkoivat molemmat kahlata lumessa salmea kohti, mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin Villi käännähti ympäri vihaisesti sähähtäen, ikäänkuin olisi kuullut jotakin epäilyttävää heidän takanansa.
Kun Lalli katsoi taakseen, jähmettyi hän kauhusta, sillä heidän kintereillään hiipi hirveän suuri, valkoinen karhu, veripunainen kita ammollaan.