Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.
— Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun maapallolla jouduimme pulaan, — huusi Villi. — Tuo suuri pallo tuolla on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!
Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.
Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden halki.
— Maija, Maija! — huusi Lalli. — Oletko kuollut?
— Mitä sinä oikein huudat? — kysyi Maija unisena. — En minä ole kuollut enkä edes kuuro.
— Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas Merkuriuksesta, — sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli herännyt.
Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
— Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? — mutisi hän vain.
— Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, — sanoi
Lalli innokkaana. — Etkö sinä muista?