Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.
3. VENUS.
Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko. Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon. Hirmupedot tulevat.
Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina matkalle lähtemään.
— Ryömitään nyt kaukoputkeen, — sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan mahdottomalta päästä sinne sisälle.
— Odota, odota vain! — sanoi Lalli lohdutellen. — Tuon seikan minä kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin kanssa!
Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että näytti varsin helpolta hypätä siihen.
— Hei vaan! — huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.
Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä, ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä, joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.
Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta, mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri hyvää ennustanut.