— Hyi, kun täällä on ilkeää! — huudahti Maija aivan kauhuissaan.
Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden voi odottaa tulevan milloin tahansa.
— Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, — se tuumi. —
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!
Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli heitä terävin, välkkyvin silmin.
— Mitä ihmeen eläviä te olette? — se kysyi sähisten ja ivallisella äänellä. — Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä, valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin merkilliset, pitkät suomut päässänne!
— En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, — vastasi Lalli. — Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä maailmasta.
— Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan tiedä, — vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista kieltään. — Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin kylliksesi!
Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.
— Kutti, kutti, saitkos sen! — sanoi Maija ja työnsi kielen ulos suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.
— Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, — sanoi tuo pieni eläin kiukkuisena. — Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.