Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen oksista suuhun pantavaa.
Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän toverinsa selässä.
— Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, — sanoi Maija epäröiden.
— Villi, Villi! — huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta vastausta ei kuulunut.
— Kuka Villi on? — kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät äkkiä.
— Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, — sanoi setä
Ankannokka vakavana. — Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.
— Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, — sanoi Lalli ylpeänä ja uhkavarmana. — Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin, ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada sille lähetetyksi tieto, minne menemme.
— Sen minä kyllä toimitan, — vikisi heikko ääni pienestä rantalätäköstä. — Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin, vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun sukulaisikseni.
Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen heitä uteliain, pirtein silmin.
— Päivää, päivää, serkku, — tervehti hän piloillaan. — Olet kiltti, jos teet sen.