Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän, joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä, kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan, sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan suojaama.
Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi, joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja tuijotti saaliinhimoisia silmiä.
— Hyi, — sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, — mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.
— Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, — sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.
Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs, näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja saaliinhimoisina, — se oli hyvin vaarallisen näköinen.
— Terve taas! — kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.
— Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, — huudahti Lalli ilostuneena. — Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet oleskellut?
— No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin aikonut, — sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä epäluuloisesti säkenöivin silmin. — Minusta tämä maa näytti niin vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin, ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit, joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.
— Niin, niin, — päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan päätään. — Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.
Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten vieressä jymyliskon selässä.