— Saanko minäkin vähän ratsastaa? — huusi Maija lentoliskolle.
— Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole kiitollisuuden velassa, — sähähti tämä kiukkuisesti. — Minua haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.
Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.
— Kiitos hyvästä kyydistä! — huusi Villi sille, — mutta ensi kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.
— Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? — kysyi Lalli.
— Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen, paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin, loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille, että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla, missä sen pää äsken oli riippunut.
— Kamalaa, — sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä ruumis vapisi. — Ne olivat varmaankin allosauruksia.
— No niin, — jatkoi Villi kertomustaan, — tuo lentolisko rupesi sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän, joka huusi meille, mihin te olitte menneet.
Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun. Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.
— Se on lelaps, pian pois täältä! — voivotteli setä Ankannokka, ja suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.