Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita, jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon, joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.
— Ei, tästä maasta minä en pidä, — sanoi Villi päättävästi. — Eihän täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.
— Aurinko? Mikä se semmoinen on? — kysyi setä Ankannokka.
— Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? — kysyi Lalli hämmästyneenä. — Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia kiertotähtiä.
— Emme me aurinkoa tarvitse, — sanoi matelija kummastellen. — Onhan ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.
— Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä, — selitti Villi itsetietoisena, — mutta näyttää siltä kuin eivät pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä. Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt, niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin meillä paljon parempi olo maapallolla.
— Minä tahtoisin nähdä auringon, — sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. — Ettekö voi ottaa minua mukananne maapallolle?
— Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja astelemassa! — nauroi Maija. — Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!
Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle. Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan seikka.
— Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, — hän sanoi.