— Sen voin sinulle selittää, — huusi piipittävä ääni heidän päänsä päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon, jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän yläpuolellaan. — Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne? Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota te sanotte kuukaudeksi.
Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.
Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.
— Olemme hukassa, — parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.
Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.
Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky. Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.
Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.
Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin, raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.
— Hypätkää, hypätkää! — huusi Villi. — Ei kannata yrittääkään puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!
Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.