Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä. Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt, ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.
Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.
Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.
— No, minne nyt hypätään? — kysyi Maija.
— Ei ainakaan noille valkoisille navoille, — vastasi Villi jyrkästi.
— Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.
— Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, — arveli Lalli. — No nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!
Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.
Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.
Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle, missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.
Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin uteliaana.