Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset mustat vaatteet. Tuon olennon — oli se sitten mies, nainen tai eläin — ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.
Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.
— Moista kummaa en ole koskaan kuullut, — sanoi lempeä ääni. — En ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.
Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.
— Mikä kumma sinä oikein olet? — kysyi Maija arastellen. — Oletko ihminen vai eläin?
Silloin naurahti olento helakasti.
— Nuori tyttöhän minä olen, — se sanoi ystävällisesti — ja nimeni on Senni. — Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi onkimaan teidät kuiville.
— Kiitoksia paljon! — sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla, rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.
— Mikä eläin tuo on? — kysyi Senni ihmetellen.
— Kissahan minä olen, — vastasi Villi ylpeänä, — koko luomakunnan viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.