Silloin naurahti tyttö taas.

— Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan — hän sanoi selitykseksi, — vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.

— Mutta mitä te itse sitten syötte? — kysyi Lalli. — Ettekö te syö lihaa?

— Hyi! — huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. — Emmehän me toki ole raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?

Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.

— Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja eläimiä, — hän sanoi. — Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin poika, sinä siinä? — hän sanoi Lallille. — Niin, niin, kyllä te olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan, ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!

Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa pilkalliseen irvistykseen.

— Riippuu kai siitä, mihin tottuu — tuumi Lalli viisastelevana. — Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!

— Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? — kysyi Senni hieman ivallisesti.

Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti: