— Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, — sanoi tyttö. — Tiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli kuukautta — teidän ajanmittojenne mukaan — kiertääkseen kerran auringon ympäri?
Sitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät mitään puhuneet.
Ilmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka kiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat silmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä, mutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut mitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan kaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä ennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja heti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää, heidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa istumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten näytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten niitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja pian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta suurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden kokonaisen sivun.
— Se on hallitustalo, — selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten. — Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä Marsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta eläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä. Meillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään ainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki viljelyskelpoinen maa on viljeltynä.
— Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin simput! — sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.
Heidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen eteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään kerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista vanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He katselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta kaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla minkäänlaista myötätuntoa.
Aluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti näiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.
— Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden halki? — kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.
— Juuri niin, — vastasi Lalli varmana.
— Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon päästä tänne, — sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa takaa. — Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan herroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin teitä!