— Kotini? — toisti Senni kummastellen. — Meillä on jokaisella huoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa kellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.

— Mutta entäs lapset? — kysyi Lalli.

— Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla suurissa kasvatuslaitoksissa, — kertoi Senni, — ne lapset tietenkin, jotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat poikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku määrätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi vähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua on täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin muuttaneet maapallolle.

— Jos me huolimme teitä sinne, — intti Lalli vastaan. Häntä ei ollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla häntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan pysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.

Nyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka he olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja, mutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he näkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria kuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan kalastuspuuhissa.

— Syöttepä te sentään kalaa, — sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä se ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.

— Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, — vastasi Senni, — mutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin viedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla tuottamatta minkäänlaista hyötyä.

Silloin huokasi Villi raskaasti ja paneutui makaamaan ilmalaivan pohjalle. Kaikki tämä hyöty oli hänestä hirmuisen ikävää, ja ikävystyttävää se oli lapsistakin huolimatta kaikista niistä mielenkiintoisista koneista, joita he näkivät. He ikävöivät luonnolliseen metsään, jossa eläimet hyppelevät ja linnut laulavat ja jossa on marjoja ja kukkia ja sieniä, ja täällä oli vain tasaisia peltomaita ja vesikanavia ja kaupunki, missä tuhansien rakennusten kaikki huoneet olivat samanlaisia aivan kuin mehiläispesän kennot.

Tällävälin oli ilmalaiva kääntynyt takaisin kaupunkiin toisen poliisin ankarasta komennuksesta, ja pian he olivat taas keskellä muiden ilmalaivojen vilinää, joita kierteli talojen ympärillä aivan kuin suriseva mehiläisparvi. Siinä oli suuria raskaita kuormalaivoja, pitkiä matkustajalaivoja ja vallan vilisemällä pieniä yksityisveneitä, semmoisia kuin Sennin. Kaikista noista ilmalaivoista suunnattiin heitä kohden pieniä kaukoputkia, heitä tarkastettiin joka puolelta, heistä puheltiin ja heitä ihmeteltiin. Jotkut paheksuivat sitä, että hallitus oli päättänyt surmauttaa heidät, kun taas toiset pitivät sen vallan oikeudenmukaisena. Sillävälin oli Sennin laiva laskeunut torille, jossa oli aivan sullomalla pyörätuoleissaan tulleita, yhtä uteliaita ihmisiä kuin oli ollut ylhäällä ilmassa, ja yhtä eripuraisia olivat nämäkin hallituksen menettelystä. Mielipiteiden vaihto kävi yhä vilkkaammaksi ja kiihkeämmäksi ja sukeutui lopuksi yleiseksi riitelyksi, vaikka poliisi teki parhaansa sen tyynnyttämiseksi huutamalla suuriin huutotorviin, jotka vahvistivat huutajan äänen, niin että se aivan jylisi yli valtavan torin:

— Ei kukaan saa seisahtua! Pysykää liikkeessä, olkaa hyvät! Jokainen, joka tahtoo nähdä Maan ihmisiä, asettukoon jonoon, ajaakseen sitten heidän sivuitse!