— Kertokaa nyt jotakin teikäläisistä tavoista ja aseista! — sanoi toinen professori.
— Me emme asu mehiläispesissä, emme syö vain valkopulveria, voimme kävellä omin jaloin, — vastasi Lalli pilkallisesti. — Ja sitten on meillä vielä jonkun verran vapautta, ja hieman oikeata luontoa, metsiä, järviä ja vuoria. Mutta tepä olettekin eläimiä, muurahaisia, mehiläisiä ettekä ihmisiä.
— Ei noiden raakalaisten kanssa kannata puhella — sanoi kolmas professori. — Aika kuluu vain, ja vallankumous leviää. Kuulkaa vain! Ne tulevat nyt tännepäin.
Ja kadulta kuului todellakin kauhea melu, ja lapset kuulivat selvästi, miten huudettiin:
— Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset! Kuolema professoreille!
— Me vain leikkaamme hiukan teitä, niin kauan kuin olette hengissä, — sanoi ensimmäinen professori, joka nyt oli saanut silmälasinsa paikoilleen. — Me tahdomme nähdä, mimmoisia te olette sisäpuolelta.
Ja hän tarttui kiinni Lalliin, joka turhaan potki ja huitoi. Marsilaisen käsivarret olivat niin pitkät ja hänen sormensa niin voimakkaat, ettei Lalli ylettynyt häneen, nyt kun hän tiesi olla varuillaan. Mutta samassa kuului uhkaavaa sähinää ja syljeksimistä, ja Villi syöksähti piilopaikastaan, tuolin alta, marsilaisen kasvoille raappien verisiä naarmuja ja tavoitellen hänen silmiään. Professori kirkui ja ulvoi, ja muut koettivat vapauttaa hänet raivoisasta kissasta, mutta Villi hyppeli toiselta kaljulta päälaelta toiselle niin sukkelaan, ettei sitä saatu kiinni, ja huusi lapsille, jotka nyt olivat päässeet irti:
— Joutukaa ikkunalle ja hypätkää maapallolle!
Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Lallille ja Maijalle, he riensivät kiireimmän kaupalla ikkunan ääreen. Kun he saivat sen auki, näkivät he raivoisana räyhäävän väkijoukon ajavan pyörätuoleillaan pitkin katua ja vihreiden salamain sinkoilevan ristiin rastiin, mutta samassa he hyppäsivät avaruuteen.