Lalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa tähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä kiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme Jupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.
Tuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja sen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen lapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes muistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut kuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen vieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä, mutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä. Vallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.
Mutta mihin nyt hypätään? — kysyi Maija vähän alakuloisena. — Minä pelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.
— Katsokaa, — sanoi Villi, — tuolla on pieni pyöreä musta täplä, hyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme hypätä siihen.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Lalli epäröiden. — En minä keksi parempaa ehdotusta. Hellurei!
Matka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän hypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän lopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin hän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin voi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.
Hän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta korkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret kohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta sulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut suuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi, että puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja nämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden maistuvan hyvälle.
Enempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta hänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.
— Voi Lalli, Lalli, — hän huusi, — tällä kerralla olemme tainneet joutua paratiisiin.
Villikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.