— En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä — se sanoi omituisen arastelevalla ja epävarmalla äänellä. — Tuntuu kuin täällä ei olisi luvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja syljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu kaniineille kuin kissoille.
— Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, — sanoi Lalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. — Katsokaa vain noita hedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita lepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin hopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!
Mutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan ja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa sen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei Lallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken aikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja maistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta sanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä yhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla puraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi tyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.
— Sepä merkillistä! — se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja nuoleskellen sen mehua. — En olisi koskaan uskonut minkään koko maailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt täytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan päähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.
— Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, — sanoi Lalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. — Jos surmaat tässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi välttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.
Samassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä, laulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja vaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian yhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi lintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät luojan hyvyyttä.
Lalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen silmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos käpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi hiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään vedettyinä.
— Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, — ja kauniita ovat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on, vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia. Minä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne, vaan aivan kuin ystävistä.
Silloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan hyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi tyytyväisenä.
— Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka aurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, — sanoi Villi vihdoin.