— Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, — vastasi leijona. — Kun se on niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon pitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt verrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi lämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän kaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se ei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja tasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse kohta kokea, jahka aurinko laskee.
Lalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti taivaanrantaa kohden.
— Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, — sanoi hän. — Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata kotiin ollenkaan.
Ja hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset olivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki olivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen liiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä jalokiviltä.
— Minä tulen mukaanne, — sanoi norsu. — Kenties tarvitsette joitakin selityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen kiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää auringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.
— Kiitoksia paljon! — sanoi Lalli. — Meistä on varsin hauskaa, jos sinä tulet mukaan.
— Minä myös… minä myös… — mörisivät karhu ja leijona.
Ja niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se näytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet lempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä, antilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään ei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain väistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.
Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä. Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä ja temmeltämässä.
Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina. Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.