— Siinä se on, — sanoi hän. — Ei siinä ole paljon katseltavaa.
Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa, ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään ihmeelliseen kuvaan.
Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.
— Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, — sanoi Villi. — Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten viime kerralla teimme.
Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.
Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, — sanoi hän lopulta. —
Hypätkää!
Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.
Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen ja katseli jännittyneenä ympärilleen.
Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä, ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen lumisohjoon.
— Mitä tyhmyyksiä? — napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen. Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt näissä kiertotähdissä.