— Ei, ei, — puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. — Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se sitten on vaivainen täällä!
Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui poskelle vain lievänä hipaisuna.
— Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, — sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.
— Voi, voi, voi! — vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella puolella. — Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin, voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi, voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!
Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi särkenyt.
— Päivää, päivää, Nalle! — hän tervehti ystävällisesti. — Kolottaako jalkojasi?
— Niin oikein, Jumala paratkoon, — vastasi karhu surullisena. Ei ole helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt. Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää, vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken sanoit.
Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta. Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti lasten luo heitä tervehtimään.
— Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, — se kuiskasi luoden puolittain arastelevan katseen luolaan. — On parasta, ettette mene sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen, ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset, ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä, jonka päässä on teräviä kiviä.
— Nalle parka! — sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta päätä. — Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta hän ei taida sitä sallia.