— Ei, ei, ei millään muotoa, — vastasi karhu kauhistuneena. Hän hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.
— Kuka siellä? — kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko kallioseinä tärisi. — Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain, kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!
Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan pakotietä itselleen.
— Kiivetkää kuuseen! — huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä pilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He eivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi asettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa tuuppia häntä pois tieltään.
— Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! — karjui se kamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä suurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.
— Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! — koetti uros lepytellä. — Ne ovat ystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.
Mutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka eivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää hillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja rupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.
Villi oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä ennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan seurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen täytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen punaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros takajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla näkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän tuuppien toisiaan kuin koiranpennut.
Mutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli kauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala näkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta aivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat murhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa aavistamattomia karhunpentuja kohti.
— Ole varuillasi! — huusi Lalli maassa olevalle vanhalle uroskarhulle. — Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.