Karhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat päästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.
— Sapelihammas-tiikeri! — ne ulvoivat. — Joutuin luolaan, penikat!
Samassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa toiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka vast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa kuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt tuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen johdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.
— Hyvä, Villi! — huusi Maija.
Tiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä, sillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai käyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten käpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se luultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas puusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli merkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut saattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla hyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti tämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin kyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun lapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja kaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen pään voimakkaalla puraisulla.
— Huh! — sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan niinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta kyljestä. — Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.
— Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan, että ajaisit vihollisia, — mörisi uros. — Elleivät nuo tuolla olisi olleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut molemmat poikaset.
Silloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös silmät kosteina kiitollisuudesta.
— Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! — se huusi, ja epäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.
Sillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen selville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli rauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut, nuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja Maija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja pyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat lämmitellä.