Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna, aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.
Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.
— Onko täällä oikeita ihmisiä? — se huusi jo kaukaa läähättäen ponnistuksestaan, — Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään, että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti surkutellen Maija-paran hiuksia.
— Ja siinähän on oikea kissakin, — hän sanoi peräti ilostuneena. — Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.
Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja kehräsi.
— Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, — se sanoi. — Mutta minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.
— Niin, niin, — huokasi tonttu. — Ihmiset eivät tarvinneet minua enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.
Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.
Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen. Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki surusta ja säälistä.
— Kuka tuo on? — kysyi hän tontulta.