— Sehän on vanha Ahti, — vastasi tämä. — Oikeastaan pitäisi kai hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä, että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä. Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin, kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin peikot.
Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen metsän peitossa.
— Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin kaukana? — kysyi Lalli.
— Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt, vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, — selitti tonttu.
— Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä — sanoi hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, — sillä ei ole niinkään varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren toisella puolella.
Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan. Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät, jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla, näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja, jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.
— Kuka siellä on? — kysyi Lalli.
— Seppo Ilmarinen, — vastasi tonttu. — Hän takoo uutta sampoa, sillä vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle, että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa, mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.
Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin, että hiki valui nokisilta otsilta.
— Hyvää päivää, Ilmarinen! — tervehti Lalli.