Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa saivat iloisen ilmeen.
— Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? — hän kysyi ojentaen samalla nokisen kouransa.
— Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, — vastasi poika.
— Voi, voi, — huokasi Ilmarinen, — jospa vain pääsisi sinne takaisin ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään, poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.
— En ehdi, — vastasi Lalli. — Siskoni on loukkaantunut, ja minun on vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.
— Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, — sanoi Ilmarinen huoaten. — Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu. Sanokaa äijälle terveisiä minulta!
Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen moukariinsa.
Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.
— Joudu, joudu! — huusi tonttu äkkiä. — Hiisi ajaa meitä takaa…
Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa, rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki hiljaiseksi ja rauhalliseksi.